Rupattelu-foorumi
Ristikko

Arvosteluja ym./Teatteri


AARRESAARI / Satakunnan Kansa:

MINNE AARRE KATOAA, KUKA KÄÄRII RIKKAUDET?

Helsinkiläinen teatterin monitoimimies Ari Wahlsten palaa Ulpun kesäteatterin ohjaajaksi parin vuoden tauon jälkeen, ja hyvä niin. Wahlsten antaa taas oivallisen näytteen harvinaisesta kyvystään luoda vetävä ja pureva näytelmä, jonka viihdearvo ei syö palaakaan esityksen syvällisemmästä sisällöstä.

Aarresaaren perusstrategia on pitkälti sama kuin sitä edeltäneissä Setä Tuomon tuvassa ja Zorrossa. Otetaan klassikkoteksti, jonka perustarina kerrotaan vauhdikkaan humoristisella otteella. Samalla luodaan lisätaso, joka rakentaa sillan historian ja nykypäivän välille.

Lopputulos on taas kerran oivaltava, omintakeisin keinoin välitetty yhteiskunnallinen kannanotto.

Aarresaarta dramatisoidessaan Wahlstenin perusajatus on hylätä seikkailun perinteinen ”hyvät aarteenetsijät vastaan pahat merirosvot” -asetelma. Kaikki aarteenjahtaajat ovat nyt ahneita mammonan tavoittelijoita, joista pohjimmiltaan yhdelläkään ei ole sen enempää oikeutta rikkauksiin kuin muilla.

Yksiviivaiset, karikatyyrimäiset hahmot muodostavat läpileikkauksen rahan valtaan perustuvan nyky-yhteiskunnan hierarkiasta. Aarresaari ottaa pisteliäästi kantaa 2010-luvun maailman talouskaaokseen ja muistuttaa siitä, minne ihmeeseen ne rikkaudet katoavat ja kuka lopulta käärii voitot, kun kokonaiset valtiot musertuvat velkataakkansa alla.

Monikerroksista Aarresaarta on mahdollista seurata paitsi yhteiskunnallisena näytelmänä, myös puhtaana seikkailuna tai vaihtoehtoisesti alkuperäisen seikkailun hulvattomana parodiana. Verbaaliset ja toiminnalliset irtovitsit sivaltelevat sinne sun tänne, välillä terävästi, välillä puolihuolimattomasti huiskien.

Aarresaari sopii myös perheen pienimmälle siitä huolimatta, että se sisältää rivoa alatyylin huumoria. Härskit jutut perämies-sanan kaksoismerkityksineen ja rakkauden julmine valtikoineen on kätketty tekstin sekaan niin ovelasti, että osa vitseistä saattaa jäädä huomaamatta jopa aikuisilta katsojilta.

Wahlstenin tavaramerkkeihin kuuluvat myös slapstick-tyyppiset toimintajaksot hidastettuine tappeluineen ja liioiteltuine ääniefekteineen. Tätäkin hupia on taas kerran tarjolla.

Näyttelijät tekevät osaavassa henkilöohjauksessa mainiota jälkeä laajalla rintamalla. Mieleenpainuvimpia hahmoja ovat Jouko Ouramon pönäkkä aatelismies patruuna Trelawney, Ulla Koivulan roisi rommisieppo rouva Flint ja Veikko Pukkilan jalkapuoli rosvopomo Long John Silver. Lisa Valveen esittämä Jill Hawkins kuljettaa tarinaa sen kertojana ja maanläheisimpänä hahmona.

Jos ehdit käydä katsomassa tänä kesänä tasan yhden teatteriesityksen, Massille suuntaaminen on varteenotettava vaihtoehto.


Hiirenloukku / Vuosaari-lehti:

MURHAAVAN HYVÄ HIIRENLOUKKU

 

Teatteri IHME on ottanut käsittelyynsä Agatha Christien näytelmän Hiirenloukku. Ajankohta on mitä sopivin – onhan näytelmää esitetty nyt yhtäjaksoisesti 60 vuotta Lontoossa. Siksi herääkin helposti epäilys, voiko Vuotalossa nähtävässä versiossa olla mitään uutta tai yllättävää.

   Epäilys on turha ja kertakaikkisen väärä. Teatteri IHMEen Hiirenloukku on varsin moderni ja raikas tulkinta sekä ylöspanoltaan että näyttelijöiden ilmaisun suhteen. Ohjaaja Ari Wahlsten on saanut piiskatuksi ryhmänsä mainioon iskuun, josta ei muutamaa liian hiljaa lausuttua repliikkiä enempää löydä varsinaista moitittavaa. Laatutyötä siis.

   Todellisen urotyön Wahlsten on kuitenkin tehnyt tekstin sovittamisessa. Näytelmä on siinä käsittelyssä lyhentynyt ja ryydittynyt, ja siitä on kaivettu esiin runsaasti komediallisia aineksia. Varsinkin esityksen alkupuolisko on täynnä hauskoja hetkiä, mutta loppua kohti ne tietenkin antavat tilaa murhamysteerin ydinasialle eli murhaajan kiinnisaamiselle.

   Tyyppigalleria on värikäs. Majatalon isäntä ja emäntä ovat sydämellinen nuoripari ongelmineen. Heidän kanssaan jää lumimyrskyn saartamaksi lauma motellivieraita, joita voisi arkkityypittää seuraavasti: juoppo, tantta, syöjätär, gay ja kummajainen. Näiden joukosta yrittää murhaajaa seuloa esiin pisteliäs ja maaninen etsiväkersantti Trotter.

   Lavastus ja puvustus ovat mustavalkoisia, mikä luo mukavasti vanhahtavaa ilmapiiriä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvalle tarinalle.

   Hiirenloukkua ei ole juurikaan esitetty pääkaupunkiseudulla ja maakunnissakin vain harvakseen. Itse olen nähnyt sen aiemmin kahdesti ja voin ilolla todeta, että Teatteri IHMEen tulkinta on näkemistäni ylivoimaisesti paras.




Zorro / Satakunnan Kansa -lehti:

KÖYHÄ KANSA KULKEE SORROSTA SORTOON

 

Ilotulitusta: Sanan säilä pistää miekkaakin syvemmälle monikerroksisessa Zorro-satiirissa.

 

Zorro saapuu Ulvilaan – oletko valmis? Teatteri Ulpu ja ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Wahlsten jatkavat viime kesän voittokulkuaan uudella riemukkaalla, älykkäällä ja monikerroksisella komediallaan.

    Pintatasolla kulkee seikkailutarina sortovaltaa vastustavasta, naamioidusta miekkasankarista, mutta pinnan alla kuhisee vaikka mitä. 1800-luvun alun Kalifornia vertautuu pienillä, nerokkailla viittauksilla mihin tahansa aikaan ja paikkaan ihmiskunnan historiassa. Sorrettu kansa on etsinyt pelastavaa idoliaan muinaisvuosista meidän päiviimme saakka.

    Miekkailuntäyteiset toimintakohtaukset yltyvät huimaan slapstickiin. Zorro pyörittelee sotilasparkoja niin Laurelin ja Hardyn kuin Väiski Vemmelsäärenkin hengessä hilpeiden ääniefektien taustatuella.

    Sanan säiä pistää miekkaakin terävämmin. Näytelmä on fyysisen ja ennen kaikkea verbaalisen komiikan katkeamatonta ilotulitusta, jonka ruudiksi Wahlsten on ladannut laajan osaamisensa sketsiviihteen saralla. Pientä piikkiä suuntaan jos toiseenkin satelee jatkuvasti. Ajoittaiset pikkutuhmuudet ja jopa totaaliset törkeydet uppoavat rivien väliin niin taitavasti, että lapsiperheiden mielenrauha tuskin häiriintyy.

 

Katras rintamassa

Ari Wahlstenilla on hämmästyttävä taito saada yli kaksikymmenpäinen katras harrastajanäyttelijöitä esiintymään yhdessä rintamassa kohti haluttua lopputulosta. Vahva ryhmähenki ja ohjaajan rautainen rutiini takaavat sen, että koko konkkaronkka pikkulapsista lähtien pistää parastaan.

    Näytelmä kuhisee herkullisia sivuhahmoja, joista useimmat ehtivät saada bravuurihetkensä vajaan kaksituntisen aikana. Vinsentti Koivulan ketterästi tulkitsema intomielinen Zorro saa vastapoolikseen häikäilemättömän kuvernööri Ramonin, jota Jukka-Pekka Santamäki esittää hillittömän absurdisti muikistellen.

  Zorro huipentuu takavasemmalta yllättävään finaaliin, joka on samanaikaisesti räävittömän ilkeä, hersyvän hauska ja pakahduttavan kaunis. Antiamerikkalaisuutta ja ihmisen perimmäistä järjettömyyttä huokuva satiirinen yhteislaulu tuo mieleen Wahlstenin ohjaajakollegat elokuvataiteen puolelta. Stanley Kubrickin Tohtori Outolempi ja Lars von Trierin Dogville kurottavat kohti samankaltaista, katsojan tunnetiloja manipuloivaa rienaa.

    Kuten monissa kaltaisissaan satiireissa, Zorron ihmiskuva on häijyn pessimistinen. Kansa voi nousta sortajaansa vastaan ja kukistaa tämän myyttisen sankarinsa avulla, mutta jostakin nousee aina uusi sortaja – useimmiten kansan parista.

                                                                 

                       

Vuoden näytelmä Draama-raati, Suomen Teatteriliitto:

NELOSTIE

Ari Wahlstenin ja Juha Hurmeen Nelostie räväyttää karnevalistisen näkökulman lähihistoriaamme, eikä tyydy edes siihen. Näytelmä viidestä miehestä uurastamassa 35 vuotta tietä halki Suomen avaa lisäksi profetaalisen näyn kohti tulevaisuuden rapistuvaa Suomea. Nelostie käsittelee isot globaalit asiat letkeästi tosikkomaisuuden välttäen eivätkä sen puskahuuromi ja rosoisuus nouse pääasioiksi.
       Helsinkiläisessä Q-teatterissa kantaesitetty Nelostie on näytelmä, jolla on kapasiteettia toimia koko Suomen isoilla näyttämöillä laajoille katsojakunnille. Se mahdollistaa monenlaiset rohkeankin ohjaajan tulkinnat. Nelostie on kaivattu suomalainen nykynäytelmä houkuttelemaan katsomoihin myös hyödyntämätön voimavara eli nelikymppiset miehet.
       Kuljettaessaan toisin kerrottua Suomen historiaa luontevasti mukanaan Nelostie tempaa joukkoonsa niin eri presidentit, viinat kuin urheilukilpailutkin. Vuosikymmenten vieriessä näytelmä irtoaa hienosti realismista ja yllättää puun takaa aina, kun katsoja luulee tietävänsä, missä mennään.
       Raati haluaa valinnallaan myös rohkaista tekemään enemmän sellaista teatteria, joka uskaltaa tarttua isoihin asioihin.     


Setä Tuomon Tupa / Uusi aika -lehti:


OBAMASTA ORJAKAUPPAAN

Kun Harriet Beecher-Stowe kynäili vuonna 1851 orjuuden vastaisen Setä Tuomon Tupa -kirjan, laukesi lumipalloefekti, joka osaltaan vaikutti Yhdysvaltojen historiaan. Mustaihoisen Tuomo-orjan näkökulmasta kuvattu romaani avasi rasismin rakenteita oman aikansa ilmapiirissä shokeeraavalla tavalla. Rotuviha ei ole maailmasta kadonnut, mutta peilaako Setä Tuomon tarina millään tavoin 2000-luvun problematiikkaa?
       Teatteri Ulpun ohjaajana vieraileva Ari Wahlsten ei ole tyytynyt ainoastaan dramatisoimaan alkuperäistekstiä moderniksi teatteri-ilmaisuksi. Mies on luonut aivan oman teoksensa, joka juurtuu Beecher-Stowen kirjaan, mutta rönsyilee villinä uusiin suuntiin. Wahlsten leikkaa merkkiteoksen osaksi laajempaa historiallista jatkumoa rohkealla kirurgisella viillolla, joka vertautuu Kristian Smedsin Tuntematon sotilas -tulkintaan.
       Setä Tuomon tupa Wahlstenin tapaan on yhteiskunnallinen satiiri, joka kuvaa toki orjien ja isäntien välistä asetelmaa 1800-luvun puolivälissä Yhdysvaltojen eteläosissa, mutta vetää jatkuvasti villejä suuntaviivoja historian muihin kiintopisteisiin. Tuloksena on räävitöntä, oivaltavaa komediaa, jonka taustalla väijyy syvällinen analyysi rotujen välisten ristiriitojen rakenteellisista perusteista.
       Wahlsten osoittaa nerokkuutensa myös henkilöohjaajana, sillä hän saa kaiken irti monenkirjavan näyttelijäjoukon ominaisuuksista. Timo Mikkonen on oivallinen Tuomo-orjana, joka pysyttelee isännilleen uskollisena, vaikka ympärillä alkaa kapinahenki kuohua. Tommi Virhiä loistaa orjia törkeästi kohtelevana Simon Legreenä, jonka karikatyyrimäinen vastenmielisyys herättää kolkoista kolkoimman naurun.
       Pienten, oivaltavien yksityiskohtien rikkaus saa katsojan haukkomaan henkeään. Orjamarkkinat rinnastuvat nykyhetken kapitalismiin herkullisilla rinnastuksilla. Huonon maun rajoja koetellaan niin osaavasti, että katsoja herää pohtimaan omaa suhdettaan siihen, mikä naurattaa. Kun pieni, suloinen lapsi nöyryyttää mustaa orjaa ja päästää vielä kirosanan, pystytkö olemaan reagoimatta?
       Loppuhuipennuksessaan näytelmä vetää suoran aikajanan Barack Obaman virkaanastujaispuheeseen rasisminvastaisten merkkipaalujen kautta. Juhlallinen finaali ei kuitenkaan hengi pelkkää optimismia, sillä usko ihmisen hyvyyteen on joutunut pistävässä roturallissa melkoiselle koetukselle.
       Teatteri Ulpun Setä Tuomon tupa on kesäteatteria viihdyttävimmillään, haastavimmillaan, hätkähdyttävimmillään - kesäteatteria parhaimmillaan. Sekä hupia että pureksittavaa riittää tonneittain enemmän kuin pukudraamoissa ja puskafarsseissa.        


Top Secret / Helsingin Sanomat:

SUOMI IRVAILUN KOURISSA

Ari Wahlsten ja Ylioppilasteatteri piruilevat ilkeästi ja hauskasti tutuille kansallisille tabuille

Ylioppilasteatteri jatkaa suomalaisen nykytodellisuuden komediallista hahmottamista. Edellisessä esityksessä, Juha Hurmeen ja Jari Hietasen Terra Firmassa Suomea panoroitiin sysimustan ja lapsenmielisen perhetarinan kautta. Nyt Ari Wahlstenin kirjoittama ja ohjaama Top Secret luotaa Suomea parodinen dekkarimukaelma ja sketsiteatteri kiikareinaan.

Suomesta on löytynyt raato, 78-vuotias hätkähdyttävästi Suomi- neidon näköinen ruumis. Epäiltyjen pitkää listaa kutsutaan tutkimaan amerikkalainen yksityisetsivä.

Top Secretin dekkarimaisuus on silmänlumetta. Tosiasiassa se on teatteripamfletti, jossa satirisoidaan asenteita, piruillaan yleisille totuuksille ja osoitetaan lopuksi yleisölle peiliä.

Ari Wahlsten on tehnyt railakkaan vertauskuvan Suomen nykypäivästä ja menneisyydestä. Kansamme merkkipaaluja ja tämän päivän tyypillisyyksiä juoksutetaan katsojien eteen sen kummemmin niitä yhteen nivomatta ja aasinsiltoja tarjoamatta.

Juuri tämä anteeksipyytämättömyys ja selittämättömyys on tunnin mittaisen Top Secretin viihdyttävyyden takana. Monet kekseliäistä sketseistä ovat hurtteja ja provokatiivisia. Top Secret käy niin Venäjä-suhteemme, Kekkos-legendojen, Eurooppa-intoilijoiden, työttömyyden kuin maksullisen seksinkin kimppuun.

Jo herkullisen teatterinomaiset tulkinnat suurmiehiimme liittyvistä uskomuksista ovat hyvä syy mennä katsomaan Top Secret. Ylioppilasteatteri tarjoaa aivan hävyttömät näkemykset Risto Rytistä, marsalkka Mannerheimista ja Urho Kekkosesta - tai oikeammin heidän pesänjakajistaan.



  

Aboriginal Pig Band